keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Michael White: The Art of Murder

Alkuteos: The  Art of Murder (2010)
Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)
Sivumäärä: 400
Kustantaja: Arrow Books
ISBN: 9780099551591
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Jack Pendragon #2
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2018: 9. Kirjan kansi on yksivärinen (24/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 34
Hyllynlämmittäjä: 16

*In all his years on the force, Detective Chief Inspector Pendragon has never seen a corpse like this one. After the initial horror, he recognises the reference to the surrealist painter, Magritte. But that makes the crime even more sickening - accomplished, as it has been, with a calculated ferocity which places it in another league from common or garden homicide.

In the Whitechapel area of London in the 1880s, a person who remains unidentified to this day committed a series of sadistic murders of local prostitutes, which involved elaborate mutilation of the victims’ bodies.

Although the contemporary crimes are not directed exclusively at female targets, there is grotesque similarity in the mindset of the two perpetrators - divided, as they are, by more than a century. But Pendragon is determined that this pathologically brilliant killer will not escape detection.*



Tässä oli kiintoisa ja hieman erilainen dekkari. Näin syvälle taidemaailmaan ja samalla historiaan en ole itse ainakaan päässyt. Kenties Dan Brownin kirjoja lukuunottamatta. Tässä ei kyseessä kuitenkaan ole aarrejahti, vaan synkkä murhien ketju, joka ammentaa inspiraationsa historiasta - tai ainakin kuvitteellisesta sellaisesta.

Jack Pendragon on miellyttävä poliisihahmo. Kovia kokenut veteraani, joka koettaa asettua uuden elämänsä alkuun. Hassua kyllä tajusin vasta pitkälti puolenvälin jälkeen, että tämä on toinen kirja, jossa Jack on päähenkilönä. Ensimmäinen on nimeltään The Borgia Ring (2009). Sen lukeminen ei ilmeisestikään ole ollenkaan välttämätöntä tämän kirjan lukemiselle. Ehkä osa hahmoista olisi auennut paremmin, ehkä ei. Hyvin lukeminen onnistui näinkin.

Kirjan juoni on miellyttävän kutkuttava: yllättäen alkaa tapahtua raakoja murhia, joissa uhrit ollaan aseteltu kuuluisien maalauksien mukaan. Itselleni tuli pakottava tarve aina googlata kyseiset maalaukset, mikä ei välttämättä ole hyvä idea… Etenkin jos vilkas mielikuvitus hoitaa loput ja sijoittaa oikeat ihmisruumiit paikoilleen. Tutkimukset etenevät hitaasti, välillä jopa tuskallisen hitaasti, eikä selvyyttä tahdo syntyä. Samaan aikaan lukija pääsee lukemaan kirjeitä yli vuosisadan takaa. Kirjeitä, joissa mystinen herrasmies kertoo omaa tarinaansa tarpeestaan toteuttaa täydellinen taideteos. Luonnollisestikin nämä kirjeet ovat toimineet Pendragonin ajan “taiteilijan” inspiraationa.

Olen lukijana kahden vaiheilla. Hahmot ovat mielenkiintoisia. Tarinassa on potkua, se ei ole niitä tavanomaisimpia. Ja ainahan on kiinnostavaa kuulla ihmisten esittämiä teorioita Viiltäjä Jackistä. Mutta. Kompastuiko White tässä johonkin? Itse yhdistelin lankoja huomattavasti poliisia nopeammin ja syyllinen, melko lähelle osuvine motiiveineen, oli aika aikaisessa vaiheessa selvillä. En myöskään pitänyt siitä, miten tämä syyllinen esitettiin lopussa. Eivät ihmiset ihan niin helposti “napsahda”.

Kaikkiaan The Art of Murder oli minulle viihdyttävä, paikoitellen mielenkiintoinen lukukokemus, joka jätti kuitenkin lopulta aavistuksen pettyneen olon. Etenkin kun saman kirjailijan kynästä on tullut muitakin mielenkiintoisia tuotoksia kuten Luciferin liittolainen ja Firenzen salaliitto.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Albert Camus: Sivullinen

Alkuteos: L´étranger (1942)
Suomentaja: Kalle Salo
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 160
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-24964-1
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2018: 39. Maahanmuuttajan kirjoittama (23/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 23, 42, 46 ja 50
Lukulistalta: 13


*Sivullinen on monitulkintainen romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä, joka tulee tappaneeksi miehen ja tuomitaan teostaan kuolemaan. Camus on antanut itse avaimen päähenkilö Mersaultin välinpitämättömältä ja apaattiselta vaikuttavaan persoonaan. “Hän on kaikkea muuta kuin tunteeton, häntä elähdyttää syvä ja itsepäinen intohimo - intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan.” Mersault ei pelkästään kieltäydy valehtelemasta, hän kieltäytyy myös esittämästä tunteita joita ei tunne.

Sivullinen onkin pohjimmiltaan teos miehestä, joka ilman sankarin elkeitä on valmis kuolemaan totuuden puolesta.

Vuonna 1941 ilmestynyttä Sivullista pidetään ranskalaisen Albert Camusin (1913-1960) onnistuneimpana teoksena, jossa hän fiktion keinoin valottaa omaa elämän absurdiuden filosofiaansa. Camus sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1957. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Algeriassa, asettui myöhemmin Pariisiin, jossa toimi muun muassa lehtimiehenä.*



Sivullinen on hyvin kirjoitettu ja kiintoisa teos. Sen tapahtumat etenevät verkkaiseen ja kerronnalliseen tyyliin. Sävy on miltei jutusteleva, ei aivan tuttavallinen mutta miltei. Se saattaa tuntua lukijasta hivenen kummalliselta, etenkin siinä vaiheessa kun Mersault jo odottelee sellissä oikeudenkäyntiään.

Kirjan tapahtumat eivät vyöry eteenpäin vauhdilla. Camus rakentaa tunnelmaa, tutustuttaa lukijan päähenkilöönsä rauhassa. Itselleni Mersault jää hyvin vieraaksi. Hän on mies, joka ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Hän ei suunnittele, ei oikeastaan unelmoi eikä haaveile. Hän elää hetkessä ja on oma itsensä teeskentelemättä. Ehkä hän näistä syistä antaa itsestään tunteettoman kuvan. Aivan kuin millään ei olisi väliä. Jos munat ovat kaapista loppu, niin sille ei voi mitään. Sitten pitää vain syödä jotain muuta. Moinen asenne sai minut jopa hieman inhoamaan miestä… Kuinka kesä, kaunis nainen ja muut sattumukset eivät saisi ihmistä tuntemaan jotain muuta kuin tavallisuutta?

Sivullinen on nimensä mukainen. Mersault on sivullinen tavallisten ihmisten tunteista ja arjesta. Hän on erilainen, mutta ei lopulta varmastikaan ainutlaatuinen. Uskon, että tietyllä tapaa häntä voi ymmärtää. Miksi kaikkien muka pitäisi toimia samalla lailla tietyssä tilanteessa? Miksi pitäisi toimia kuten yhteiskunta olettaa meidän toimivan? Itse en näe pahaa siinä, että Mersault laittoi äitinsä vanhainkotiin, en näe pahaa siinä, että hän meni hautajaisten jälkeisenä päivänä uimaan tai ei itkenyt hautajaisissa. Ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä surua. Äidin kuoleman ja siihen liittyvän “tunteettomuuden” suhde Mersaultin tekemään surmaan on minusta täysin absurdi. Tai ainakin sitä on käsitelty väärin. Eikö voisi ennemmin olettaa, että mies järkyttyi äitinsä kuolemasta niin, että meni sekaisin? Ylipäätään, mitä tekemistä hautajaiskäytöksellä on surman kanssa? Ehkä tietysti tekijän profiloimisen kanssa, mutta kuitenkin…

Ajatuksia herättävää luettavaa. Uskon, ettei Sivullinen jätä ketään kylmäksi. Joko sen maailmaa ymmärtää tai sitten sitä ei ymmärrä. Reaktiot ovat joko Mersaultia vastaan tai hänen puolestaan.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Sjón: Argon lastu

Alkuteos: Argóarflísin (2005)
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ilmestymisaika: 2008 (ko.painos)
Sivumäärä: 142
Kustantaja: Like
ISBN: 978-952-471-967-4
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Huom: Medeian säkeet (s. 56) suomentanut Otto Manninen
Lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä (22/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 14, 23 ja 29
Lukulistalta: 12

*Valdimar Haraldsson on tutkinut koko elämänsä intohimoisesti pohjoisten kansojen hyvinvoinnin ja kalaruokavalion välistä yhteyttä. Hän uskoo jopa Rooman valtakunnan tuhon johtuneen kalan vähyydestä ruokavaliossa.

Eläkepäivinään Valdimar pääsee rahtilaivamatkalle, jolla hän tapaa Kaineus-nimisen perämiehen. Kaineus kaivaa iltaisin taskustaan puulastun, kappaleen Argo-laivan keulapuuta, ja asettaa sen korvalleen. Hän kuuntelee lastua hetken ja alkaa kertoa tarinoita, joissa muinaiset jumalat ja ihmiset ovat vielä tekemisissä keskenään. Puhekyvyn lisäksi Argon lastulla on valtava vaikutus kantajansa potenssiin. Puun läheisyydessä Valdimar-vanhuskin hulvahtaa täyteen elinvoimaa, jollaista hän ei ole tuntenut sitten nuoruuden - kalapainotteisesta ruokavaliostaan huolimatta.*



Sjón kaivaa kiintoisasti historian havinan sisältä aiheita, joista hän kertoo. Tällä kertaa hän ammentaa idean kaksinkertaisesti historiasta, sillä tarinan ensimmäinen taso sijoittuu maailmansodan jälkeiseen aikaan, nousukauteen, jonka aikana kuitenkin sodan jäljillä on vielä varjonsa. Toinen taso taas menee vielä kauemmas historiaan. Se nimittäin käsittelee vanhoja kreikkalaisten ja roomalaisten legendoja argonauteista ja muista sankareista, jotka seilasivat pitkin meriä sankaritekoja tehden. Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kauniisti ja mystisesti toisiinsa.

Pidän Sjónin kerronnan tyylistä. Vaikka tällä kertaa kerronta on aavistuksen “kuivampaa” kuin joissain toisissa herran kirjoista, on siinä siitäkin huolimatta jotain runollista. Ehkä aiheesta johtuen, sillä osittainhan Kaineus-perämiehen tarinat ovat kuin legendojen laulantaa, perinteistä vanhan ajan tarinankerrontaa. Jota aina välillä vanha ja kuiva Valdimar käy sohimassa omalla “erinomaisuudellaan”. Erikoislaatuisuudessaan tämä vanha herra on melkoisen hupaisa tapaus.

Argon lastu on minusta kiinnostava aikuisten satu. Tarina tarinan sisällä, josta jokainen voi itse päätellä, ovatko kaikki taianomaiset tapahtumat jo kadonneet maailmasta vai eivät.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

F. Valentine Hooven III: Tom of Finland

Alkuteos: The Life and Times of Tom of Finland (1992)
Suomentaja: Eeva-Liisa Jaakkola
Ilmestymisaika: 1992 (ko.painos)
Sivumäärä: 199
Kustantaja: Otava
ISBN: 951-1-12000-X
Muoto: Sid.
Peukku:  ^^b
Lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta (21/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 4, 14, 17, 22, 24, 27 ja 32

*Tom of Finlandin arvioidaan olevan kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Marraskuussa 1991 kuolleen taiteilijan homoeroottinen tuotanto käsittää kaikkiaan liki 5000 kuvaa ja piirrosta. Tom of Finlandin töiden näyttelyjä on ollut Yhdysvaltojen lisäksi muun muassa Pariisissa ja Amsterdamissa. Los Angelesiin on perustettu Tom of Finlandin säätiö, joka pyrkii keräämään talteen hänen taiteensa.

Tässä kirjassa Tom of Finlandin ystävä piirtää lähikuvan taiteilijasta, kertoo suomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin tiestä kansainväliseen arvostukseen, oman seksuaalisen identiteetin löytymisestä ja sen hyväksymisestä. Tom of Finlandin elämän taustana kasvaa kirjassa esiin myös yleinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja siihen liittyvään kulttuuriin Suomessa ja muualla maailmassa.*



En edelleenkään ole elämäkertojen ystävä. Luen kirjoja paetakseni todellisuutta, en lukeakseni siitä. Näin ainakin yleensä. Joskus vastaan toki tulee poikkeuksia. Tässä on yksi esimerkki sellaisesta.

Tom of Finland on käsite. Varmasti lähes jokainen on kuullut hänestä ja nähnyt ainakin jonkun hänen piirroksistaan. Muutama vuosi sitten hän ainakin oli kovasti pinnalla. Itse löysin sattumalta kirjastosta tämän vähän vanhemman elämäkerran, jolle päätin antaa mahdollisuuden. Se kannatti.

Vaikka kirja on jo reippaasti yli 10 vuotta vanha, on se kestänyt hyvin aikaa. Se on kiinnostavasti kirjoitettu, elävä. Tomin elämä on jaettu lyhyisiin, muutaman sivun mittaisiin lukuihin, jotka aina käsittelevät yhtä asiaa tai vaihetta kerrallaan. Ne on nopea lukea ja lukemista on helppo tauottaa lukujen mukaan. Asiat etenevät myös kätevästi ja tapahtumissa kestää perillä. Minulle itselleni kävi jopa niin, että yhden luvun lisäksi oli aina luettava vielä seuraava ja sitä seuraava… Kerronta ja Tomin elämä nappasivat mukaansa.

Kirja antaa hienon kuvan Tomin pitkästä urasta ja sen sattumuksista. Itse taiteilijan se jättää jokseenkin varjoon. Myönnetään, että Tom kasvoi ja eli aikana, jolloin homoseksuaalisuus ei ollut missään määrin hyväksyttävää. Hän oppi jo nuorena varovaiseksi. Ja ehkä perisuomalaiseen tapaan hän oli varsin hiljainen itsestään. Mies maineen takana jää lukijalle tuntemattomammaksi kuin hänen teoksensa. Ehkä se lienee tarkoituskin.

Voin suositella tätä elämäkertaa sellaisille, jotka eivät pitkistä puheista ja yksityiskohdista niin välitä. Kirjan kieli ja aihe ehkä vähän kaventavat lukijakuntaa.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Sjón: Skugga-Baldur

Alkuteos: Skugga-Baldur (2003)
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)
Sivumäärä: 112
Kustantaja: Like
ISBN: 952-471-594-5
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2018: 17. Käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (20/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 24
Lukulistalta: 11

*Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto vuonna 2005

Lauantaina 17. Huhtikuuta 1868 suuri purjelaiva haaksirikkoutuu Reykjanesin edustalle. Laivan toiselta kannelta, kalanmaksaöljytynnyreiden keskeltä, löytyy pieni surkea olento. Tytön nimi on Abba, ja hän osoittautuu jälkeenjääneeksi.

Kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa tytön hoiviinsa, ja he elelevät yhdessä miehen vanhempien
maatilalla tytön kuolemaan asti. Kun Friðrikin ja paikallisen papin Baldur Skuggasonin välille
kehkeytyy riita, paljastuu ettei Baldur olekaan sitä miltä päällisin puolin näyttää.*



Tekipä hyvää palata Sjónin kirjojen pariin. Pidän nimittäin kovasti hänen runollisesta tavastaan
kertoa asioita. Tekstistä näkee selvästi hänen menneisyytensä musiikin saralla. Ja se on hyvä asia.

Kirja on jaettu muutamaan osaan, joiden kautta tarina ja ennen kaikkea sen tausta paljastuvat
lukijalle. Jota hyvin hämää jokseenkin harhaanjohtava takakansiteksti. Ensimmäinen osista kun on
metsästäjän ja ketun kisailua lakeuksilla. Toisessa osassa eletään “nykyaikaa”, jossa tapahtumien
tämänhetkinen tilanne selviää. Kolmannessa taas palataan metsästäjään ja tämän saaliiseen.
Lopuksi vielä paljastetaan salat.

Mystillisiä kuvauksia on tarjolla, eikä helpolta vaikuttava tarina äkkiä olekaan enää helppo. Se
meneekin yllättäen syvemmälle ihmisyyteen ja siihen, mitä kaikkea ihminen onkaan valmis
tekemään saavuttaakseen tavoitteensa. Surullista on se, että tässä kohtaa suurimmaksi uhriksi
joutuu viaton Abba.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Stephen King: Lohikäärmeen silmät

Alkuteos: The Eyes of the Dragon (1987)
Suomentaja: Tapio Tamminen
Ilmestymisaika: 1993 (ko.painos)
Sivumäärä: 324
Kustantaja: Book Studio
ISBN: 951-611-546-2
Muoto: Nid.
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (19/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 7, 28 ja  40
Hyllynlämmittäjä: 15
Lukulistalta: 10

*Lohikäärmeitä ja prinssejä… liskoja ja pimeitä holveja… Stephen King vie lukijan pahuuden riivaamaan valtakuntaan, kylmään pimeyteen, jossa paholaisella on tilaa temmeltää. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valon häivähdys. Riittääkö se?*



Tässä on yksi Kingin hieman erilaisemmista teoksista. Kyseessä on nimittäin kunnon vanhanajan tarinankerrontahenkeen esitetty tarina valtakunnasta, jossa kaikki oli hyvin, mutta jossa asiat sitten alkoivat mennä vähän huonommin. King leikittelee tarinankerronnan elementeillä ja sen klassisilla piirteillä. Hän antaa lukijan odottaa ja olettaa ja paljastaa palasia sieltä ja täältä, mutta ei aina kerro kaikkea heti. Lukija saa nauttia näistä kertojan oikuista läpi koko tarinan.

Kirjan juoni on huumorilla sävytetty. Löytyy ilkeää velhoa, uljasta prinssiä ja kateellinen veli. On magiaa ja lohikäärme, joskaan nämä mystiset elementit eivät ole pääosassa. Niillä vain väritetään tarinaa ja luodaan kuva siitä, että ollaan fantasiamaailmassa. Sillä tuskin kukaan missään muualla olisi niin hupsu, että yrittäisi moisia asioita oikeassa maailmassa.

Lohikäärmeen silmät on hauska aikuiseenkin makuun sopiva fantasiatarina, jonka parissa viihtyy vaikkei niin olisikaan kyseisen kirjallisuudenlajin ystävä.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon

Alkuteos: Papillon (1969)
Suomentaja: Matti Brotherus
Ilmestymisaika: 1992 (ko.painos)
Sivumäärä: 514
Kustantaja: Otava
ISBN: 951-1-12487-0
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina (18/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 11, 14, 17, 23 ja 24
Lukulistalta: 9

*Pirunsaarelta ei ollut kukaan paennut - ei ennen Papillonia.
Papillon on käsite ja legenda.

Henri Charrière, joka rikollispiireissä tunnettiin nimellä Papillon, tuomittiin vuonna 1931 elinkautiseen murhasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kolmetoista pitkää vuotta mies vietti Pirunsaarella, Ranskan Guayanan pahamaineisessa rangaistussiirtolassa, helvetissä josta kenenkään ei ollut onnistunut paeta. Kirjasta, jossa hän kertoo vankivuosistaan ja paostaan, tuli kaikkien aikojen bestseller. Se on ilmestynyt kymmenillä kielillä ja siitä on tehty menestyselokuva.*



Takakansi on hieman harhaanjohtava. Ensinnäkää Papillon ei vietä kaikkia noista kolmestatoista vuodesta Pirunsaarella. Oikeastaan hän on siellä melkoisen lyhyen aikaa. Sen sijaan suuri osa kirjasta kuluu kertoessa hänen elämästään koko rangaistussiirtolassa ja aikaisemmista pakoyrityksistään. Näitä mies nimittäin tehtailee miltei liukuhihnatyyliin. On se hienoa kun joku ei luovuta.

Kirja on kerrottu päiväkirjamuotoisena, joskin selvästi jälkikäteen. Näin Papillon välillä eksyy jo vihjailemaan tulevia tapahtumia nykyisten ollessa vielä kesken. Se ei vähennä kirjan ja sen tapahtumien kiintoisuutta. Kuvaukset karusta vankilaelämästä omine sääntöineen ovat välillä melko julmiakin. Ja silti lukija ei voi olla ihmettelemättä vankilan outoja tapoja ja hierakkiaa, jossa jokaisella on oma ansaittu paikkansa.

Vaikuttava teos, joka laittaa ajattelemaan ja kiittämään siitä, että nykyiset vankilaolot ovat toisenlaisia ainakin suurimmassa osassa maailmaa.