sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk : Merirosvon oppipoika

Alkuteos: Benjamin Hawk : Merirosvon oppipoika (2016)
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 186
Kustantaja: Karisto
ISBN: 978-951-23-5942-4
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Benjamin Hawk #1
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 4. Kirja lisää hyvinvointiani (2: 23/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin:  5, 9, 18, 34, 35, 47, 50

*”Mitä tuulit, olisiko sinusta seilaamaan aavalla merellä? Kestääkö selkänahkasi piiskaa ja pääsi jännitystä?

On vuosi 1692, ja Benjamin Hawk tuntee pitkästyvänsä kuoliaaksi ankaran setänsä suutarinverstaassa. Isoisän salaperäiset tarinat maailman meriltä alkavat kiehtoa Benjaminia enemmän kuin pikilangan ompelu kuluneisiin kenkiin. Portsmouthinsta purjehtii laiva jos toinenkin kohti seikkailuja, eikä Benjamin voi lopulta vastustaa kiusausta - hän karkaa kotoa äidin varoituksista piittaamatta. Voiko poika välttää isänsä kohtalon?

Benjamin oppii pian laivan karskeille tavoille, ja tuulet vievät hänet hurjaan seikkailuun Port Royalin vesille. Siellä jokainen etsii onneaan keinoja kaihtamatta. Mutta jos tahtoo rikastua, pitää katsoa ahterin sijaan kokkaa kohti!*



Tämä vauhdikas lastenkirja on selvästi ottanut inspiratiota Aarresaaresta ja mikseipä vaikka Pirateseistakin. Sen verran yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia joidenkin kirjan henkilöhahmojen ja paikkojen nimissä on havaittavissa. Ja mikäs siinä? Kunnon merirosvotarinoita on hauska lueskella.

Merirosvon oppipoika vie lukijan seikkailulle salaperäisen aarteen perään, jota tavoittelee useampikin henkilö. Se on nuoren pojan kasvutarinaa, jossa ystävyydellä ja luottamuksella on omat merkityksensä. Samoin kuin merirosvojen omalla kunniakäsityksellä. Kehen voi luottaa, kun oikeastaan kehenkään ei saisi luottaa? Ja pitävätkö todella kaikki sanansa?

Aarteen metsästys on hauskaa ja vihjeet kiintoisia. Kirjassa on monia mielenkiintoisia ja jännittäviä hahmoja, joiden kaikkien motiiveista ei voi olla täysin varma. Entä miten lopulta kaikki punoutuukaan yhteen Benjaminin oman menneisyyden kanssa?

Vauhdikas ja viihdyttävä sarjan aloitus. Uskon, että uppoaa hyvin kohderyhmäänsä kun näin varttuneempikin nauttii.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Helena Waris: Vuori

Alkuteos: Vuori (2014)
Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)
Sivumäärä: 317
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-27934-1
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 13. Kirja “kertoo minusta” (2: 22/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 9, 31, 44, 47 ja 50

*”Kuinka monta heitä oikein on?
Pitääkö minun laskea itseni mukaan?
Kuinka monta meitä on?”

Kaupungin keskellä piilotellut vuori on paljastumassa, ja Lif saa erikoisen käskyn - lähteä ylös vuorelle ja lähteä heti, sillä hänelle annetaan mahdollisuus paeta tulossa olevaa katastrofia. Uskoako uskomattomaan ja suunnata huipulle, jonne yhdenkään ihmisen ei tiedetä vielä kiivenneen?

Vuori vie hengästyttävälle matkalle synkän kaupungin alla risteileviin katakombeihin, vuoren rinteellä odottavaan eriskummalliseen hotelliin ja pilvien takaa paljastuviin maisemiin.

Helena Waris on huiman taitava kertoja, jolta ovat aiemmin ilmestyneet romaanit Uniin piirretty polku, Sudenlapset ja Talviverinen.*



Minun on pitänyt lukea Vuori jo muutaman vuoden ja vasta nyt sain aikaiseksi. Mutta odottaminen kannatti. Ainakin minä koukutuin.

Vuori on nopeasti etenevä ja tiivis romaani, jossa tapahtumien syyt ja seuraukset alkavat selviämään vasta lähempänä loppua. Lukija on oikeastaan koko ajan yhtä tietämätön kuin Lif, kirjan melko tuntemattomaksi jäävä minäkertoja. Kuitenkin kirjan sivuille on piiloteltu vihjeitä ja viittauksia siihen, mitä oikein onkaan menossa. Ne tarkkaavainen lukija saattaa huomata, mutta sitten onkin toinen juttu miten ne osaa tulkita.

Vauhtia, epäluuloa, jännitystä ja orastavia tunteita. Niitä tarjoaa tämä nuortenkirja, joka ammentaa voimaa ja ideaa vanhoista mytologioista kiehtovalla tavalla. Kirjan kieli on miellyttävää luettavaa ja tarinan maailmaan on äärettömän helppo vajota.

torstai 14. syyskuuta 2017

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien

Alkuteos: Beren and Lúthien (2017)
Toimittaja: Christopher Tolkien
Kuvittaja: Alan Lee
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 288
Kustantaja: HarperCollinsPublishers
ISBN: 978-0-00-821419-7
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Keskimaa
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja (2: 21/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 17, 20, 21, 31, 32, 35, 38, 41 ja 47

*The tale of Beren and lúthien was, or became, an essential element in the evolution of The Silmarillion, the myths and legends of the First Age of the World conceived by J. R. R. Tolkien. Returning from France and the Battle of the Somme at the end of 1916, he wrote the tale in the following year.

Essential to the story, and never changed, is the fate that shadowed the love of Beren and Lúthien: for Beren was a mortal man, but Lúthien was an immortal Elf. Her father, a great Elvish lord, in deep opposition to Beren, imposed on him an impossible task that he must perform before he might wed Lúthien. This is the kernel of the legend; and it leads to the supremely heroic attempt of Beren and Lúthien together to rob the greatest of all evil beings, Melkor, called Morgoth, the Black Enemy, of a Silmaril.

In this book Christopher Tolkien has attempted to extract the story of Beren and Lúthien from the comprehensive work in which it was embedded; but that story was itself changing as it developed new associations within the larger history. To show something of the process whereby this ‘Great Tale’ of Middle-earth evolved over the years, he has told the story in his fatheräs own words by giving, first, its original form, and then passages in prose and verse from later texts that illustrate the narrative as it changed. Presented together for the first time, they reveal aspects of the story, both in event and in narrative immediacy, that were afterwards lost.*



Berenin ja Lúthienin taru on yksi kauneimmista, mitä Silmarillion pitää sisällään. Se on rakkaustarina, joka on varmastikin tuttu lähes kaikille fantasian ystäville. Se on tarina, joka saa uskomaan ja toivomaan, mutta myös kaipaamaan. Siksi olikin mielenkiintoista päästä lukemaan sitä, kuinka taru on kehittynyt Tolkienin teksteissä. Sääli, ettei hän itse ehtinyt sitä loppuun asti työstämään, sillä vaikka hänen poikansa onkin tehnyt loistavaa työtä, emme voi olla ikinä täysin varmoja siitä, mikä olisi ollut lopullinen ratkaisu.

Tässä kirjassa on esitetty Berenin ja Lúthienin tarinaa niin tekstein kuin runoin ja tarun kehitys on melkoinen. Olin itse ainakin hyvin yllättynyt siitä, miten Berenin historia ja olemus muuttuvat. Kiintoisaa on myös joidenkin ensimmäisissä versioissa esiintyneiden hahmojen katoaminen kokonaan, tai muuttuminen hyvinkin toisenlaisiksi.

Sanoisin, että tämä kirja uppoaa hyvin Tolkien faneihin, mutta ehkä aiheeseen vähemmän perehtyneille se voi olla hankalatajuinen. Ainakin minusta Christopher Tolkien on olettanut, että lukija suunnilleen tuntee Keskimaan historiaa ja sen legendoja. Myös pitkällinen ja pohtiva perehtyminen varsin pieneen alueeseen Keskimaan historiaa voi olla liikaa joillekin. Niille, jotka rakastavat tätä rakkaustarinaa, sen kehityksen lukeminen on antoisaa.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja

Alkuteos: Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja (2013)
Toimittaja: Mika Vaaranmaa
Suomentaja: Mika Vaaranmaa
Kuvittaja: Mika Vaaranmaa
Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)
Sivumäärä: 78
Kustantaja: Savukeidas, Kameli
ISBN: 978-952-268-102-7
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 22. Kuvitettu kirja (2: 20/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 18, 20, 23, 38, 39, 47 ja 48


*Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja on nimensä mukainen kokoelma eskimosatuja Grönlannista, Pohjois-Kanadasta ja Alaskasta. Ne kertovat uteliaista hiirilapsista, kilvoittelevista shamaaneista, jättiläiskoirista, kyliä hajottavista orpopojista ja siitä miten sumu syntyi.


Lyhyet sadut kuvaavat ihmisten ja eläinten yhteistä taivalta rannattoman taivaan ja lumen välillä. Kiehtovan arktisen tarukokoelman on toimittanut ja kuvittanut Mika Vaaranmaa.*



Mielenkiintoinen pieni kokoelma erilaisia satuja ja taruja. Huomaa, että pohjoisen karuissa ympäristöissä tarinat ovat melko erilaisia kuin lämpimämmissä maissa. Pieniä yhtymäkohtia huomaan aikaisemmin lueskelemiini saamelaistarinoihin. Näissä oli samaa tuntua ja yhteisöllisyyttä luonnon kanssa. Näitä satuja en myöskään alkaisi kaikkein pienimmille lukemaan ainakaan illalla ennen nukkumaan menemistä. Osa niistä on melko julmia.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Stuart MacBride: Noitajahti

Alkuteos: Close to the Bone (2013)
Suomentaja: Virpi Kuusela
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 528
Kustantaja: HarperCollins Nordic
ISBN: 978-91-509-0702-5
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Logan McRae #8
Peukku:  ^^b
Huom: ensimmäinen suomennettu osa sarjaa
Lukuhaaste 2017: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (2: 19/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 9, 20, 23, 39 ja 47

*Joku jättää pieniä luunippuja rikoskomissario Logan McRaen kotiovelle. Mutta hänellä on isompiakin ongelmia ratkaistavana - kuten meneillään oleva huumejengien välienselvittely, kahden teinin katoaminen ja aasialaisperäisiin miehiin kohdistuvat pahoinpitelyt. Ja kaiken kukkuraksi Loganilla on uusi, erittäin kunnianhimoinen pomonsa niskassaan.

Kun sitten löydetään kuristettu ja puukotettu ruumis, murhan ja filmauksen alla olevan bestseller-romaanin juonen välillä olevat yhtäläisyydet vaikuttavat olevan enemmän kuin vain pelkkää sattumaa. Kenties pienet luuniputkin ovat tärkeämpiä kuin miltä näyttävät…*



Hemmetin hemmetti, että oli koukuttava kirja. Henkilöhahmot nappaavat mukaansa. He ovat persoonallisia, eläviä ja todentuntuisia. Eivät mitään kiiltokuvapoikia ja -tyttöjä. Heissä on särmää ja munaa. He ovat ihmisiä ongelmineen ja keskinäisine kiistoineen, jotka väkisinkin työntyvät työpaikalle stressaavan ilmapiirin höysteeksi. Heistä oppii pitämään. Heidän seurassaan viihtyy. Eikä edes kamalammin haitannut, vaikka kyseessä olikin sarjan 8-osa. Sillä vaikka aikaisemmat tapahtumat eivät ole selvillä, niin juonessa ja henkilösuhteissa pysyy kohtalaisen hyvin perillä. Paria pikkuista seikkaa lukuunottamatta.... Mutta… Oikeastaan, googlailtuani, sain selville, että MacBride on tarkoituksella pyrkinyt kirjoittamaan tämän sarjan kirjat niin, ettei kaikkia asioita selvitettäisi lukijoille kirjoissa. Jo ensimmäinen osa on kirjoitettu kuin sarjan keskeltä. Jännittävää.

Tämän kirjan juoni on selvästi saanut innoitusta Hollywoodin elokuvataiteesta ja fanfictionista, mutta myös noituudesta ja noitien metsästäjistä. Vihjeitä seuraillaan sinne ja tänne ja ylityöt paukkuvat roimasti. Vihjeiden yhdistely on hauskaa, mutta työlästä. Onneksi kieli ja kerronta ovat erittäin sujuvaa ja luettavaa ja kirjan parissa todella viihtyy. Itse ainakin suorastaan ahmin tämän kirjan saatuani sen lukemisen vauhtiin.

Vauhdikkaan poliisityön ystäville, joita eivät pienet tai suuremmat kamaluudet häiritse. Lukijoille, jotka eivät aina kaipaa kiiltokuvapoikia ja -tyttöjä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Risto Toivanen: Viha

Alkuteos: Viha (2016)
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 165
Kustantaja: Mediapinta
ISBN: 978-952-236-000-7
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän (2: 18/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 8, 30, 36, 38, 42 ja 47

*Puhtaasti tietyssä filosofisessa mielessä Reinolla ei ollut oikeutta vaatia oikeutta vietyään toiselta hengen, mutta mikään ei ole noin yksinkertaista. On helvetin paljon yksinkertaisempaa, kun unohdat oikeuden ja ymmärrät, että kyse on vain valinnoista. Jos valitse tulla tänne, olet, ehkä tietämättäsi, valinnut luovuttaa pois kaikki oikeutesi, ja kun pidät pääsi ja lusit kakkusi, saat osan niistä takaisin. Se ei ole täydellinen systeemi. Se on mikä on.

Reino on täynnä vihaa. Karut lähtökohdat ja väärien valintojen sarja paiskaavat hänet lastenkodin ja ehdonalaisen kautta vankilaan. Yhdentoista vankeusvuoden jälkeen edessä on viimeinen, epätoivoinen teko.

Romaani kuvaa murhaajan mielenmaisemaa ja vankilan todellisuutta lukijaa säästämättä.*



Huomaa, että kyseessä on eräänlainen omaelämäkerta tai muistelma, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin fiktiivisiä. Teksti on suoraa, ilmaisu karua ja jotenkin itselleni hankalaa lukea. Liikaa kiroilua ja turhalla väkivallalla mässäilyä, jossa ei ole oikein mitään järkeä. Ihmiset tekevät asioita, jotka eivät tunnu luonnollisilta. Ja kerronnan tyyli vaihtelee. Välillä tapahtumat kerrotaan kuin ulkopuolisen silmin yleisesti kaikille, välillä taas syvennytään lähes lukijaa puhuttelevaan pohdintaan.

Kaikkiaan aika kylmä teos. Kertoi todellakin sellaisesta aiheesta, josta en paljoa tiennyt. Olin kuvitellut vankilaelämää aivan erilaiseksi. Joten sinällään todella puhuttelevaa tekstiä. Harmi vain, että itse lukiessa jäin todella ulkopuolelle. Reino, tai kukaan muukaan, ei tullut mitenkään kiinnostavaksi persoonaksi. He jäivät etäisiksi ja kylmiksi. Ehkä se lienee ollut tarkoituskin.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Dmitry Glukhovsky: Metro 2035

Alkuteos: Метро 2035 (2015)
Kääntäjä: Andrew Bromfield
Kuvittaja: Diana Stepanova
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 497
Kustantaja: @glukhovsky
ISBN: 978-1-5399-3072-3
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Metro #3
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 34. Kertoo ajasta jota en ole elänyt (2: 17/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 12, 21, 22,  23, 39, 47 ja 49


*Brighter past. Darker future.


World War Three wiped out the humankind. The planet is empty now. Huge cities became dust and ashes. Railroads are being eaten by rust. Abandoned satellites hang lonely on the orbit. Radio is mute on all the frequencies. The only survivors of the last war were those who made it into the gates of the Metro, the subway system of Moscow city. It’s there, hundreds of feet below the ground, in the vaults of what was constructed as the world’s largest air-raids shelter that people try to outlive the end of the days. It’s there that they created a new world for themselves. The stations of Metro became city-states, and its citizens, torn apart by religions and ideologies are fighting for the now scarce commodities: air, water, and space. This tiny underground world can only remind humans of an immense world they once were the masters of.


It’s been twenty years past Doomsday, and yet the survivors refuse to give up. The most stubborn of them keep cherishing a dream: when the radiation level from nuclear bombings subsides, they will be able to return to the surface and have the life their parents once had. But the most stubborn of the stubborn continues to search for other survivors in this huge emptiness that once was called Earth. His name is Artyom. He would give anything to lead his own people from the underground onto the surface.


And he will.*

Metron tarina on kiehtonut minua siitä pitäen kun trilogian ensimmäisen osan luin. Sen maailma on pelottavan uskottava. Sellainen, millainen meidän tuntemastamme maailmasta varsin helposti voisi tulla. Ehkä se siksi onkin niin kiinnostava ja jännittävä.


Tässä trilogian viimeisessä osassa lukija pääsee seuraamaan taas Artjomia (Artyom), joka on kokenut paljon ensimmäisen kirjan jälkeen. Lisäksi kirja sitoo yhteen kakkososan tarinoita, tuoden mukaan Homerin. Toki luvassa on paljon kiintoisia uusia tuttavuuksia. Ja kuten Metrolle on tyypillistä, oikein kehenkään ei parane kiintyä liikaa. Heidän tiensä voi päättyä hyvin, hyvin nopeasti.


Nyt kirjan juoni on poliittisempi. Vaikka edelleen seikkaillaan Metron tunneleissa ja myös maanpinnalla, on taustalla valtavan suuri jännite Metron eri tahojen välillä. Natseilla ja punaisilla on omat suunnitelmansa, eikä Hansa voi katsella vierestä kuinka sen kauppasuhteita uhkaa sota. Näihin kuvioihin Artjom joutuu tovereineen, etsiessään epätoivoisesti totuutta salaisuuksien takana.

Metro on trilogia, johon hyvin todentuntuisista dystopioista kiinnostuneiden kannattaa tarttua. Se ei ole helpoimmasta päästä ymmärtää, tai pysyä edes perässä. Venäläiseen tapaan asiat kun rönsyilevät ympäriinsä ja tapahtumia ja henkilöitä piisaa. Lisäksi moittisin tätä englanninnosta pienoisesta vaikeaselkoisuudesta. Mutta jos jaksaa lukea rauhassa ja maltilla, saa siitä silti paljon irti. Se antaa hyvin paljon ajateltavaa. Jäljelle jää monta “entä jos” -ajatusta.