lauantai 16. joulukuuta 2017

Sue Grafton: O niin kuin oikeus

Alkuteos: O is For Outlaw (1999)
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ilmestymisaika: 2000 (ko.painos)
Sivumäärä: 362
Kustantaja: Book Studio
ISBN: 951-611-992-1
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Kinsey Millhone Aakkosmurhat #15
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 18, 23, 24, 34, 37, 39 ja 47

*Amerikan kuuluisin - ja luetuin - yksityisetsivä Kinsey Millhone on ollut naimisissa, niin kuin hänen vannoutuneet ystävänsä tietävät. Tähän asti ex-aviomiehen henkilöllisyys ja taustat on pidetty visusti salassa - mutta 15. “aakkosdekkari” nostaa esiripun. Kinseyn entinen siippa on myös entinen poliisi - ja makaa tällä hetkellä sairaalassa koomassa. Hänet on piesty pahasti eikä toipumisesta anneta toivoa. Kinsey haluaa saada syyllisen selville - jos ei muuten niin entisten aikojen takia. Taustalta paljastuu Vietnamin sodan aikaisia veritekoja, uskottomuutta, poliittista kähmintää… ja uskomaton mutta silti uskottavalta vaikuttava lavastus… miltei täydellinen.*



Tässä vaiheessa sarjaa oli jo korkea aika tuoda esiin Kinseyn ensimmäinen aviomies, josta ei aikaisemin olla pukahdettukaan. Nyt kaikki sitten tuleekin oikeana kunnon ryöppynä esiin nostaen pintaan monia tunteita ja ajatuksia. Lisäksi lukija oppii Kinseystä ja tämän luonteesta lisää. Enkä ole aivan varma, onko se kaikki pelkästään hyvää.

Toinen seikka, joka nyt iskee mieleen enemmän on kirjan kieli. Joissain aikaisemmissa osissa teksti sai minut hermostumaan, kun Kinsey “läskitteli” ihmisiä. Nyt huomaan kerronnan kielen muuttuneen muutenkin. Teksti on ottanut uusia piirteitä, siitä on tullut jopa raadollisempaa. Kinseyn maailmaan ovat tulleet kirosanat ja toisinaan rivot puheet. Eikö kiintoisa juoni enää riittänyt, vaan oliko kieltäkin uudistettava lukijoiden takaamiseksi?

Tapahtuneista muutoksista huolimatta ovat tutut peruselementit kasassa. Löytyy Quader Powdereita ja valkoviiniä, Henryn viisauksia ja niin edelleen. Sekä tietenkin juoni, joka on vaikeaselkoinen ja jopa miltei mahdoton arvata ennen kuin aivan lopussa kaikki kortit isketään pöytään. Tästäkin huolimatta kyseessä on edelleen luettavaa, leppoisaa ja perinteistä salapoliisityötä. Hyvä, että Kinsey on todella jymähtänyt aikaan ennen nopeita nettiyhteyksiä ja kännyköitä.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

R. A. Salvatore: Kaksi miekkaa

Alkuteos: The Two Swords (2004)
Suomentaja: Mika Renvall
Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)
Sivumäärä: 392
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-336-4
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Metsästäjän miekat -trilogia #3 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Pimeyden polut -trilogian jälkeen
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 12, 20, 21, 23, 31, 32, 37, 39 ja 47

*Drow hiipii varjoissa. Peikot kontrolloivat soita. Örkit hallitsevat vuoria. Ja aika on kulumassa loppuun.

Mithralsalia piiritetään, Nesmé on valloitettu ja jopa voimakas Hopeakuu liittyy sotaan mukaan. Drizzt taistelee yksin, ja sota lähestyy loppuaan.

Mustan haltian on löydettävä uusia liittolaisia tai tuhouduttava muiden sivistyneiden rotujen mukana.*



Argh. Tämä trilogia alkoi lupaavasti, mutta päätyi sitten johonkin aivan muuhun. Odotin, että tutut hahmot olisivat saaneet enemmän syvyyttä ja lihaa luittensa päälle, mutta ei. Tämä kirja, kuten trilogian aikaisempikin osa, oli lähestulkoon pelkkää taistelusta toiseen ryntäilyä ja säntäilyä. Moni loukkaantui ja kuoli ja jopa sankarijoukkokin päätyi kohtaamaan vakavampia vammoja. Myös siellä henkisellä puolella… Totean jo tässä: jos et pidä sotatilanteen kuvauksista, skippaa tämä ja lähes koko trilogia suoraan. Itselläni ainakin alkoi tulemaan jo takkuamista.

Salvatore kyllä osaa taisteluiden kuvaamisen ja hän keksii mielenkiintoisia juonikuvioita niihin liittyen. Miksei hän voi hyödyntää tätä taitoaan myös muiden juonikuvioiden suhteen? Tässä kirjassa (kuten koko trilogiassa) pohditaan elämää ja elämien pituuksien mukanaan tuomia vaikeuksia. Turhaan vatvotaan ja vetvotaan Catti-Brien ja Drizztin välejä ja mukaan tungetaan väkisin vanhaa ajatusta myös Wulfgarista. Se jos mikä alkoi ärsyttämään. Etenkin kun lähes koko kirjan ajan kaikki luulevat Dizztin olevan menetetty ja tämä taas kaikkien muiden olevan kuolleita. Ja tänä aikana, tietäessään että Mithralsalin elossa olevat kääpiöt ovat pulassa, drow vain ravaa ympäriinsä auttamassa vasta tapaamaansa haltiaa, johon mahdollisesti saattaa olla ihastumassa. Oikeasti... Ehkä oikeasti Drizzt olisi toiminut toisin, mutta tähän piti vain saada lisää jännitystä. Toivon niin.

Vakuuttavaa ja massiivista fantasiaa. Ihan liikaa taistelua ja turhia kommervenkkejä. Onneksi edes Pikel tuo mukaan huumoria. Ei parasta Salvatorea.

maanantai 11. joulukuuta 2017

R. A. Salvatore: Yksinäinen drow

Alkuteos: The Lone Drow (2003)
Suomentaja: Mika Renvall
Ilmestymisaika: 2004 (ko.painos)
Sivumäärä: 427
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-314-3
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Metsästäjän miekat -trilogia #2 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Pimeyden polut -trilogian jälkeen
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 12, 21, 23, 30, 31, 32, 37, 39 ja 47


*Yksin taistelukentällä. Kuolleiden ympäröimänä. Vihollisten saartamana. Valmiina kuolemaan.


Drizzt Do’Urdenista on tullut örkkien pahin painajainen: yksinäinen drow, jolla ei ole mitään hävittävää eikä paikkaa minne paeta.


Kun Pohjola syöksyy kaaokseen ja sotaan musta haltia on päätynyt ottamaan asian henkilökohtaisesti ja tarvitaan kokonainen armeija pysäyttämään hänet.


Metsästäjien miekat on vedetty esiin ja Drizzt ei ole enää koskaan entisensä.*


Voi Salvatore, Salvatore. Miksi vetvot samoja asioita uudelleen ja uudelleen? Mikset anna hahmojen kehittyä? Drizzt luulee ystäviensä kuolleen ja nämä taas luulevat hänenkin kuolleen tai ainakin olevan pahassa pulassa. Kukaan ei vaivaudu selvittämään faktoja. Tähän tosin ehkä vaikuttaa se, että kaikilla on kiire tapella. Örkit kun piirittävät Mithralsalia ja Drizzt taas velloo itsesäälissä, josta pari maanpinnanhaltiaa lopulta pystyy vähitellen auttamaan häntä ylöspäin.


Kääpiöt ovat sitkeää väkeä, ja kunniallisia. Silti ihmettelen sitä, miten hyvin ja paljon he pystyvät antamaan tässä tukalassa tilanteessa apua ihmisille, jotka kerta toisensa jälkeen osoittautuvat hankaliksi tapauksiksi. Vaikka antaahan Salvatore muutamalle ihmiselle mahdollisuuden korjata tekemänsä virheet, joskin kalliilla hinnalla. Itselleni ainakin tuli tunne, että koska oikeastaan ketään “kunnon” sankaria ei saa tappaa (vielä ja oikeasti), niin tehdään sitten muutama kiinnostava ja katuva sankari, jotka voi mainiosti teilata. Tämä onkin yksi Salvatoren “huonoja puolia”. Hän pelkää oikeasti satuttaa sankareitaan lopullisesti.

Hienoa taistelukuvausta tarjolla. Politikointia ja hemmetisti teilattavia örkkejä. Sitä on tässä kirjassa ja ilmeisesti koko trilogiassa tarjolla. Sekä kosolti väärinkäsityksiä ja tyhmiä olettamuksia.

torstai 7. joulukuuta 2017

R. A. Salvatore: Tuhat örkkiä

Alkuteos: The Thousand Orcs (2002)
Suomentaja: Mika Renvall
Ilmestymisaika: 2004 (ko.painos)
Sivumäärä: 405
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-292-9
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Metsästäjän miekat -trilogia #1 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Pimeyden polut -trilogian jälkeen
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 12, 20, 21, 23, 31, 32, 37, 39 ja 47

*Yksi musta haltia. Tuhat örkkiä.

Drizzt Do’Urden ei ole taistellut yksin pitkään aikaan. Samaan aikaan kun hänen ystävänsä ovat verenhimoisten örkkien saartamina on Drizzt omillaan jääjättiläisten kynsissä. Heidän kaikkien kohtalo on veitsen terällä.

Uusi trilogia, Metsästäjän miekat, alkaa.*



Uuden trilogian ensimmäinen kirja vaikuttaa lupaavalta. Siinä on upeita taistelukohtauksia sellaisten faneille, mutta se myös menee syvemmälle hahmoihin ja avaa maailmaa enemmän. Drizzt ystävineen joutuu nimittäin kohtaamaan monia kysymyksiä, jotka ovat jo pitkään pohdituttaneet ainakin minua lukijana. Tästä hyvänä esimerkkinä sankarijoukon rotujen väliset eliniänodotukset. Kuolema ja sen mahdollisuus kun liippaavat todella, todella läheltä tällä kertaa… Kukin sankareista pääsee pohtimaan asioita omalta kantiltaan, eikä se ole mitenkään helppoa tai selvää kenellekään heistä.

Taisteluiden ja pohdintojen takana maailma ympärillä jatkaa menoaan ja on kasaamassa varsin isoja ongelmia yhteen. Örkit ja jääjättiläiset suunnittelevat omiaan, mutta samaan aikaan Mihtrilsalin naapurustossakin on kuohuntaa. Kilpaileva Mirabar on kovasti sitä mieltä, että heitä on kohdeltu väärin ja sekös saa sen väestön väliset sisäiset ristiriidat nousemaan pintaan. Politiikkaa, joka epäilemättä vielä tuo monia jännitteitä esille myöhemmin, on siis luvassa.

Ja jottei kaikki menisi turhan vakavaksi, ovat mukana pitkästä aikaa ihanat kääpiöveljekset Ivan ja Pikel. Jääräpäinen Ivan ja tämän duiduli-veli Pikel ovat minusta ihastuttava kaksikko, joiden seikkailuja ja toilailuja on mahtava seurata.

Tarina liikkuu siis todella monella tasolla, mutta siitä huolimatta tasapaino niiden suhteen on onnistuttu säilyttämään melkoisen hyvin. Pitkästymään ei pääse, ja tapahtumat etenevät. Ehkä lopussa kaikki tuntuvat kuitenkin tekevän turhan hätäisiä johtopäätöksiä, mikä hieman laskee kirjan tasoa.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Alexandre Dumas: Musta tulpaani

Alkuteos: La Tulipe noire (1850)
Suomentaja: Hilja Walldén
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 171
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-432-5
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirjasta
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 12, 15, 23, 24, 34, 37, 38, 44 ja 47

*Historiallinen romaani. 1600-luvun Hollannissa kukoistavat kilpaa kasvatettavien tulppaanien lisäksi rakkaus ja pakkomielteet.*




Hienoa vanhaa kieltä ja elämänmenon kuvausta. Ei kylläkään samaan tasoon yltävää, kuin mitä Muskettisotureissa. Ehkä aihe, vangitun tulppaanin kasvattajan ja vanginvartijan tyttären rakkaustarina, ei oikein iskenyt minuun. Liikaa puhetta tulppaaneista ja liikaa käsien vääntelyä ja ylidramaattista epätoivoa, jota tämän tyyppinen kirjallisuus saattaa sisältää. Ei vauhdikkaan toiminnan ystäville, mutta leppoisaa kerrontaa ja juonitteluja kaipaaville.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Alkuteos:  国境の南、太陽の西 [Kokkyō no minami, taiyō no nishi] (1992)
Suomentaja: Juha Mylläri
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 230
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-9623-3
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Keltainen kirjasto #484
Peukku:  ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 18, 20, 23, 38, 39, 40 ja 47

*Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon - perheen, kaksi omaa ravintolaa, huvilan - ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, lapsuusvuosiensa sielunkumppania, jonka kanssa kuunneltiin Nat King Colea vinyyliltä. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.

Vangitsevaan tyyliinsä Haruki Murakami loihtii romaaniin mystisen tunnelman kertoessaan rakkaudesta, tunteiden voimasta ja elämästä illuusioiden tuolla puolen.*



Rakastan Murakamin tyyliä kirjoittaa. Se on lumoava ja kaunis. Siinä on yksinkertaista koruttomuutta ja vaikka se on suoraa, onnistuu se silti aikaansaamaan jotenkin taianomaisen tunnelman. Kuin sanojen takana olisi jotain enemmän, jotain suurempaa. Kielellä luodaan ihana tunnelma, joka kuvastaa hyvin japanilaista kulttuuria ja tapaa katsella maailmaa. Samalla se kuitenkin onnistuu tuomaan sen lähelle niin, että myös länsimaisen kasvatuksen saanut voi siitä nauttia ja sitä ymmärtää.

Tällä kertaa Murakami rakentaa lukijan eteen maailman joka koostuu muistoista ja nykyisyydestä. Tunteista ja ihmisen yhteenkuuluvuudesta. Siitä, miten osa meistä tyytyy siihen mitä saamme, osa taas haluaa tavoitella enemmän. Hajime on kertojana rento ja lähestyttävä. Häntä ymmärtää ja uskon, että myös naispuoliset lukijat pystyvät häntä ymmärtämään ja jopa samaistumaan häneen. Itse ainakin koen Hajimen kaikesta huolimatta rehellisenä persoonana ja osittain ymmärrän hänen valintojaan ja ratkaisujaan. Vaikken niitä kaikkia hyväksykään ja joitakin kummeksun.

Hajime kertoo elämänsä kauniisti ja koruttomasti. Ja asioiden taustalta löytyy syitä ja seurauksia lukijan tarkasteltavaksi. Maailma peilautuu uskottavana ja kiintoisana Hajimen silmien kautta, joskin herää kysymys siitä, kuinka todentuntuisesti ja rehellisesti itsekeskeinen ja hemmoteltu mies sen kuvaa. Onko kaikki sittenkään täysin rehellistä?

Itse ärsyynnyin Shimamotosta ja hänen salailustaan. Ymmärrän, että joitain asioita ei voi kertoa ja selvittää heti. Mutta minua tämä tietämättömyys jäi ja jää kaihertamaan. Toisaalta se tuo kirjaan mielenkiintoisen jännitteen. Mutta jättäisikö todellinen henkilö todella asiat selvittämättä? Riittäisivätkö pelkät sanat ja lupaukset? Voisiko moiselle todella rakentaa elämän?

Toisaalta on hyvä, että Shimamoto jää arvoitukseksi. Näin ollen hän ikään kuin vertautuu keski-ikäisen miehen unelmaksi, siksi salaisuudeksi ja unelmaksi joka jokaisella varmasti jossain vaiheessa on. Hän on se, mitä ei voi saavuttaa vaikka kuinka haluaisi. Sillä jos jotkut unelmat saavuttaa, niihin voi hukkua kokonaan ja menettää sen kaiken, mikä oikeasti ja todella on tärkeää.

Lumoavaa ja kaunista kerrontaa. Elävä ja todentuntuinen tarina. Suosittelen lämpimästi. Tässä on taikaa, jota ei malttaisi laskea käsistään!

perjantai 1. joulukuuta 2017

Dan Brown: Alku

Alkuteos: The Origin (2017)
Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 463
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-42556-5
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Robert Langdon #5
Peukku: ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 6, 9, 15, 19, 20, 21, 23, 24, 44, 47 ja 49

*Kuka ikinä oletkin, mihin ikinä uskotkin - kaikki tulee muuttumaan.

Robert Langdon, Harvardin yliopiston symbologian professori, saapuu julkistustilaisuuteen Bilbaon Guggenheim-museoon. Luvassa on paljastus, joka >>muuttaa tieteen kasvot ikuisiksi ajoiksi>>. Edmond Kirsch, 40-vuotias miljardööri ja tulevaisuudentutkija, aikoo paljastaa löydön, joka tuo vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen: Mistä me tulemme? Mihin olemme menossa?

Sadat kutsuvieraat lumoutuvat Kirschin puheista, mutta Langdon tajuaa, että löytö tulee jakamaan mielipiteitä ennennäkemättömän rajusti. Samassa tarkkaan käsikirjoitettu ilta räjähtää kaaokseksi.

Järkyttynyt Langdon joutuu pakenemaan välitöntä vaaraa museonjohtaja Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan etsimään salaperäistä tunnussanaa, joka avaisi Kirschin salaisuuden. Pian selviää, että joku tekee kaikkensa estääkseen henkeäsalpaavan totuuden julkitulon.

Nerokkaimmassa ja viihdyttävimmässä romaanissaan Dan Brown kietoo Da Vinci -koodista ja Infernosta tutulla tavalla jännitysjuoneen taidehistoriaa, kirjallisuutta ja salaperäisiä symboleita.*



Huuh. Pakko sanoa, että Alku on hengästyttävää luettavaa. Se nappaa mukaansa ja pitää otteessaan. Se on hyvin kirjoitettu ja vauhdikas seikkailu, jossa opitaan samalla paljon mielenkiintoista sekä taiteesta että historiasta. Se on myös hieman erilainen aikaisemmista Langdon-kirjoista.

Tällä kertaa Brown nimittäin ottaa suoremmat ajatukset mukaan kehiin. Aikaisemmissa kirjoissa näin ei muistaakseni ole ollut. Lukija siis tavallaan pääsee lähemmäksi professoria, mutta ei se silti aina kaikissa kohdissa auta. Tällä kertaa kun lopulta erilaisten mystisten vanhojen symbolien tutkiminen jää vähemmälle. Olemme enemmän ja lähempänä omaa aikaamme. Symbolit ja ajatukset ovat meille tutumpia. Se ei kuitenkaan vähennä yhtään kirjan mielenkiintoa. Päinvastoin. Nämä kysymykset ja tämä mediahuomio ainakin saivat itseni innostumaan ja ahmimaan kirjan. Ja tietysti, nyt olisi ihana päästä tutustumaan Barcelonaan…

Kirjan juoni on kiinnostava. Palapeliin on upotettu monia osia, joista miltei kaikki voisivat hyvin olla tosia. Brown laittaa lukijan epäilemään lähes kaikkia! Valitettavaa on, että muutama juonen pätkä solmitaan melko ennalta-arvattavasti kiinni. Olisi ollut niin mukava, jos asiat olisivat menneet toisin, mutta kirjan juonen kannalta on hyväksyttävää tämäkin. Jännitys ja tietty epävarmuus tapahtumista nimittäin säilyvät loppuun asti. Eikä sitten lopulta oikeastaan edes pahemmin harmita, vaikka ratkaisut ovatkin mitä ovat.

Viihdyttävää ja vauhdikasta Langdonia! Koskakohan tulee seuraava? Toivon nimittäin, että sarja vielä jatkuisi.