Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot

Alkuteos: 2009 (ilm.)
Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)
Sivumäärä: 69
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-35620-3
Muoto: Nid.
Peukku: q^^

*Minusta tuli ILOINEN jo varhain,
niistä tulee joilla on vain vähän toivoa.
En TIETENKÄÄN itkenyt öisin,
nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten.
Kaipuu on ihmiselle lohduksi annettu.
Tuuditin uneen koko navetan ja se katosi,
joskus rakastin niin että katosin itse.

Vilja-Tuulia Huotarisen kolmannessa runokokoelmassa ilon olemus on julma ja muisti lehmän katseen mittainen: äkkisyvä, tummaa tyynen pinnan alla.

Iloisen lehmän runot hurmaa ja hirvittää, pakottaa puskemaan pimeän läpi, uskaltamaan ihonalaisille reiteille.*



Teoksessa Huotarisen runot tuntuvat jakautuvan kolmeen tasoon. Ensimmäisessä tasossa - tai osassa - ovat keskiössä selkeästi lehmät. Niitä nimetään, niille annetaan persoonaa. Toista osaa hallitsee mystinen Kädestälukija ja runojen syvyys muuttuu ja tummuu. Ne eivät ole enää yhtä iloisia kuin ensimmäisessä osassa. Viimeiseen osaan iloisuus ja kepeys taas nousee selvemmin esille. Viimeisin osa on kaikkein lyhin, mutta sen keskeisin teema on selkeästi ILO -kokonaan kapitaaleilla.

Runoissa on vauhtia ja menoa. Ne ovat omaperäisiä ja nokkelia. Niistä löytää huumoria ja iloa, mutta myös vaikeampia aiheita. Kokoelma on monipolvinen ja ajatuksia herättävä. Mutta en suuremmin pitänyt fonttimuutoksista. Jotenkin varsinkin keskimmäinen osa, jossa suurin osa runoista on kursiivilla, tuntuu hankalalta lukea. Siinä kohtaa itselläni ainakin meinasi vähäsen tökkiä, mutta koska teos ei ole kamalan paksu, saa sen silti luettua.

Joissain kohdissa runojen lehmät myös tuntuvat kumman epälehmämäisiltä. Aivan kuin ne todellisuudessa olisivatkin jotain ihan muuta. Kuten vaikka ihmisiä...