perjantai 18. elokuuta 2017

Pekka Matilainen: Kupoli

Alkuteos: Kupoli (2013)
Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)
Sivumäärä: 299
Kustantaja: Atena
ISBN: 978-951-796-942-0
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan (2: 9/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 9, 12, 24, 34 ja 47

*Firenze 1423. Brunelleschi on juuri rakennuttamassa tuomiokirkon kupolia, joka kohoaa kaupungin ylle, kun ylhäisen suvun poika löytyy murhattuna sivukujalta. Rahakukkaro on tallella, mutta harvinainen käsikirjoitus on kadonnut. Todistajat väittävät, että tappaja on Medicien kirkon pappi.

Kaupunki kohisee murhasta, kun porteista ratsastaa sisään syytetyn vanha ystävä, Antonio Loschi mukanaan 16-vuotias apulaisensa Pikku-Toni. Kaksikko alkaa kaikessa hiljaisuudessa tutkia murhaa ja käsikirjoituksen arvoitusta. Mistä kiistelty teksti kertoo? Kuka on valmis äärimmäisiin tekoihin saadakseen sen käsiinsä? Entä miten Brunelleschin kupoli liittyy tapaukseen?

Kupoli on historiallinen dekkari, joka vie keskelle varhaisrenessanssin Firenzeä - aikaa ja paikkaa jossa Euroopan historia sai uuden suunnan. Kirja herättää myös ajatusleikin: miten maailma olisi muuttunut, jos kadonnut käsikirjoitus olisi joutunut vääriin käsiin?*



Kirjan tapahtumat on kuvattu nuoren Pikku-Tonin vinkkelistä. Hän esittää tapahtumat tarkasti ja omalla havainnoivalla tyylillään, joka jollain lailla tuo mieleeni Hastingsin tyylin. Hän huomaa paljon, mutta ei ehkä osaa aivan yhdistää kaikkia lankoja toisiinsa. Toisaalta taas hän tuntuu jättävän jotain olennaista kertomatta. En ole aivan varma pidänkö tästä piirteestä kerronnassa vai en. Kaiken kaikkiaan teksit on kuitenkin nopealukuista. Sitä on helppo seurata ja tapahtumat etenevät. Pitkästymään ei pääse.

Lukiessa minulle kuitenkin tuli tunne, kuin kirjaan olisi koetettu laittaa vähän liikaa kaikkea. Oikeudenkäynti kestää vain pienen osan. Ja sen jälkeiset tapahtumat tuntuvat alkuun olevan aivan eri maailmasta. Vähitellen langat kuitenkin punoutuvat yhteen ja salaisuudet alkavat paljastumaan. Mutta eivät aivan kaikki. Jäljelle jää juuri sen verran, että lukija pystyy kuvittelemaan vaikka minkälaista mahdollista jatkoa.

Henkilöhahmot ovat ristiriitaisia. Osa on todellisia henkilöitä, osa pohjautuu todellisiin henkilöihin ja osa on keksittyjä. Koska kaikki kuvataan pikku-Tonin kantilta, hahmot jäävät hänen havaintojensa varaan eikä oikein suuria suhteita pääse syntymään. Pikku-Toni avaa kuitenkin tuota mennyttä maailmaa mukavalla tavalla nuoren, juuri elämään pääsevän nuorukaisen silmin. Se on raikas tuulahdus, vaikkei kirja itsessään mikään suuri murha- tai salaliittomysteeri olekaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen & Maisa Tonteri: A sanoi Agricola

Alkuteos: A sanoi Agricola (2017)
Kuvittaja: Pekka Rahkonen
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 39
Kustantaja: Lasten Keskus
ISBN: 978-952-288-542-5
Muoto: Sid.
Peukku:  ^^b
Lukuhaaste 2017: 8. Suomen historiasta kertova kirja (2: 8/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 9, 17, 22, 34, 35, 39, 47, 49 ja 50

*A - B - C… oletko valmis aikaloikkaan?

Kirjassa hypätään viisisataa vuotta taaksepäin Kristian-nimisen pojan kotiin. Kristian on juuri saanut isältään aapisen. Se on erityinen aapinen, ensimmäinen suomen kielellä kirjoitettu. Sen on kirjoittanut Kristianin isä, Mikael Agricola.

Kirjassa kuljetaan Agricolan mukana Pernajasta Viipuriin ja Turkuun sekä Wittenbergiin Lutherin oppiin. Agricolan kanssa päästään myös pähkäilemään, millaisia sanoja pitäisi keksiä, jotta voisi kirjoittaa kirjoja suomen kielellä ja suomentaa niitä muista kielistä.

Sivuilta voi penkoa sana-aarteita, joita käytettiin Agricolan aikana. Kirjan lopussa on laaja katsaus Mikael Agricolan elämään ja suomen kirjakielen syntyyn.

A, sanoi Agricola. Joko loikataan?*



Hyvin kirjoitettu ja mukavasti kuvitettu teos, jossa ohjataan lukija suomen kirjakielen syntyyn. Teos kuvaa lyhyesti Agricolan tarinan ja summaa loppuun hyvin historiaa. Sopii niin aikuisille kuin lapsillekin. Itse pidin kovasti osuudesta, jossa on laitettu rinnakkain mennyttä kieltä ja nykykieltä. Aika erilailla ovat opiskelijat puhuneet.

tiistai 15. elokuuta 2017

Karin Slaughter: Kultakutri, sinisilmä

Alkuteos: Blonde hair, Blue eyes (2015)
Suomentaja: Anna Pertola
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 59
Kustantaja: HarperCollins Nordic (HarperCrime)
ISBN:978-91-507-5644-9
Muoto: e-kirja, (EPUB)
Peukku: ^^b
Huom: Tapahtumat sijoittuvat ennen romaania Kaunokaiset
Lukuhaaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole (2: 7/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 23 ja 47

*Kaunis nuori tyttö oli vain matkalla kotiin, kun…
Julia Carroll tietää, että tämä on aivan liian tavanomainen alku jollekin kammottavalle. Kauniina ja älykkäänä 19-vuotiaana collegeopiskelijana hänellä ei pitäisi olla juurikaan mitään huolia. Mutta kyllä hänellä on. Hän tuntee sisällään pelkoa, koska tyttöjä on alkanut kadota.
Julian opiskelutoveri, Beatrice Oliver, on kadonnut. Ja koditon nainen, joka tunnetaan nimellä Mona, on myös kadonnut. Molemmat ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Julia päättää ottaa selville, miksi he ovat kadonneet; kuka tai mikä on katoamisten taustalla. Jottei hänestä itsestään tule seuraavaa uhria!
Novelli Kultakutri, sinisilmä toimii alkutahtina Karin Slaughterin psykologiselle trillerille Kaunokaiset, joka ilmestyy HarperCollins Nordicin julkaisemana maaliskuussa 2016.
Kaunokaiset on niin jännittävä romaani, että sen kesken jättäminen tekee suorastaan kipeää. Kaunokaiset on mestariteos: älykkäästi ja hienosti kirjoitettu, kerrassaan erinomainen. Kultakutri, sinisilmä on novelli, jota et voi jättää lukematta!*



Luin Kaunokaiset reipas vuosi sitten. Nyt oli siis korkea aika palata tuohon maailmaan ja lukea tarina, joka sijoittuu kaukaiseen aikaan ennen niitä järkyttäviä tapahtumia. Tarinaan, josta kaikki eräällä tavalla lähti liikkeelle… Tämä on tarina Julesista, kolmannesta sisaresta. Hänestä jonka katoaminen suisti perheen pois totutusta uomasta.

Kertomus on kuvattu Julian näkökulmasta ja se piirtää esiin kuvan kauniista, mutta pohjimmiltaan epävarmasta nuoresta naisesta, joka on vasta löytämässä itsensä. Se on hieno ja nautittava lukukokemus, joka syventää Kaunokaisten tarinaa, tekee siitä elävämmän ja todellisemman. Sen lukee helposti yhdeltä istumalta, enkä sanoisi että tämä pitäisi ehdottomasti lukea ennen itse kirjaa. Hyvin toimi nimittäin näin “väärässä järjestyksessäkin”.

Ehdotonta luettavaa Slaughterin faneille!

maanantai 14. elokuuta 2017

R. A. Salvatore: Miekkojen meri

Alkuteos: Sea of Swords (2001)
Suomentaja: Heidi Nieminen
Ilmestymisaika: 2002 (ko.painos)
Sivumäärä: 391
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-263-5
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Pimeyden polut -trilogia #3 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Drowin perintö -tetralogian jälkeen
Lukuhaaste 2017: 23. Käännöskirja (2: 6/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 21, 31, 32, 37, 39 ja 47

*Musta haltia Drizzt Do’Urden lähtee ystävineen etsimään barbaari Wulfgaria, koska on huolestunut hänestä. Wulfgar jäljittää yhä varastettua Aegis-fangia, mutta hän ei ole enää yksin. Barbaarilla on vaimo ja lapsi.

Merirosvopäällikkö Sheila Kreellä on sotamoukari ja kapteeni Deudermont on hänen jäljillään. Merirosvot lymyävät talven tullessa Kultapoukaman luolissa, minne ei hevin löydä.

Drizzt ystävineen, Wulfgar ja merirosvot kohtaavat Kultapoukaman luolissa lumen ja jään keskellä. Kaikki eivät voi säilyä hengissä armottomassa kamppailussa Aegis-fanfista…

Miekkojen meri päättää Pimeyden polut -sarjan.*



Tämän trilogian kolmannessa osassa seuraillaan tapahtumia useilta eri tahoilta. Totta kai Wulfgar alkaa viimein löytämään omaa tietään ja paikkaansa maailmassa. Tässä häntä auttavat tietysti Delly ja hieman yllättäen velho Robillard. Myös Lurjus-Morik antaa oman osansa soppaan. Nyt viimein alkavat Drizzt ja  Catti-brie osoittamaan toisilleen tuntemuksiaan. Ja Bruenor ja Regis taistelevat hyvin mukana.

Lukija pääsee myös seuraamaan kostonhimoista haltiaa, joka haluaa surmata Drizztin. Haltian kostonhimon syytä pidetään suurena salaisuutena ja se paljastetaan vasta lopussa. Tarkkaavainen lukija pystyy tämän kuitenkin päättelemään jo huomattavasti aikaisemmin. Tämä osa juonesta ei yllätä. Oikeastaan, se on pieni pettymys. Tuosta olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta syystä tai toisesta Salvatore miltei tuhlaa sen tähän.

Hienoa taistelua, nopeita käänteitä ja ystävyyttä. Salvatorelle tyypilliseen tapaan alkuun kirja etenee hitaasti ja tapahtumia jopa tunnelmoidaan ennen kuin loppu lähes rysähtää päin lukijan kasvoja. Kaiken kaikkiaan viihdyttävää fantasiaa. Ja huomattavasti miellyttävämpi lukea kuin tuo aikaisempi osa.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

R. A. Salvatore: Maailmanselkä

Alkuteos: The Spine of the World (1999)
Suomentaja: Heidi Nieminen
Ilmestymisaika: 2002 (ko.painos)
Sivumäärä: 395
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-222-8
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Pimeyden polut -trilogia #2 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Drowin perintö -tetralogian jälkeen
Lukuhaaste 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin (2: 5/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 20, 21, 23, 31, 35, 37 ja 47

*Barbaari Wulfgar ei välitä enää omasta elämästään vaan sortuu Luskanissa rikoksiin ja alkoholiin. Hänet pelastetaan kuitenkin kiduttajalta Vankikarnevaalista ja Wulfgar saa vielä mahdollisuuden.

Hän ei ota opikseen ja pian häntä syytetään vakavasta rikoksesta, johon hän ei ole syyllistynyt. Mutta vieläkään Wulfgar ei välitä…

Vasta kun Auckneyn hallitsijan puoliso vapauttaa hänet vankityrmästä Wulfgar huomaa, että nyt on aika ryhdistäytyä ennen kuin on liian myöhäistä.*



Tämän kirjan lukeminen takkusi nyt yhtä pahasti kuin silloin aikoinaan. En ole pitänyt Wulfgarista ikinä. Enkä ilmeisesti opikaan. Tämä kirja on nimittäin pelkästään keskittynyt häneen ja hänen vaikeuksissa rypemiseensä. Ennen niin kunniallinen ja ylpeä barbaari syöstään niin syvälle ihmisten omaan rappioon kuin on mahdollista. Hän ryyppää, tappelee, eikä oikein enää välitä itse elämästäkään. Kuitenkin, koska sankareita ollaan ja maailmassa on mahdollista pelastua ja parantua, löytää Wulfgar viimein itsestään selkärankaa ja alkaa kääntämään uutta lehteä elämässään.

maanantai 7. elokuuta 2017

Stuart MacBride: Pahan postia

Alkuteos: Birthdays for the Dead (2012)
Suomentaja: Virpi Kuusela
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 415
Kustantaja: HarberCollinsNordic
ISBN: 978-91-509-0815-2
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Ash Henderson #1
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema (2: 4/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 20, 23, 24 ja 47

*Mediat ovat antaneet hänelle nimen “Syntymäpäiväsankari”. Hän on siepannut tyttöjä vuosien ajan, aina tytön 13-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä. Hän lähettää tytön perheelle aina syntymäpäiväkortin, josta käy ilmi kuinka hän hitaasti kiduttaa tytön kuoliaaksi.

Rikostarkastaja Ash Hendersonin Rebecca-tytär katosi viisi vuotta sitten. Vuosi katoamisen jälkeen tuli ensimmäinen kortti. Mutta Ash ei ole koskaan kertonut kenellekään näistä syntymäpäiväkorteista. Sillä jos totuus tulisi julki, hänet siirrettäisiin pois rikostutkinnasta, ja silloin hän ei voisi pitää huolta siitä, että Rebeccan murhaaja saa ansionsa mukaan…*



Pahan postia tutustuttaa lukijan poliisiin, jolla ei todellakaan mene hyvin. Ash Henderson on reippaasti totuttua vanhempi, jokseenkin maineensa ja omaisuutensa menettänyt mies, jolla on ongelmia vaikka muille jakaa. Lukiessa jää tunne, ettei kaikkea edes vielä paljasteta. Vain sen verran, mitä on olennaista juuri tämän kirjan juonen ja tapahtumien kannalta. Millaisia ja kuinka suuria luurankoja tämän herran kaapissa vielä onkaan piilossa?

Ash ja tämän toverit ovat minusta raikas tuulahdus jännäreissä. He ovat inhimillisen epätäydellisiä. Heillä on ongelmia niin töissä kuin kotona ja nämä ongelmat vaikuttavat kaikkeen. Omien ongelmien lisäksi he ovat valmiit kuitenkin ottamaan osaa myös toistensa ongelmiin sitä tahtia, mitä heidän sallitaan. Korruptiota ja avunantoa, sitä erilaisempaa poliisimeininkiä.

Ash kertoo tapahtumia katkeillen, paljastellen menneisyydestä melko vähän. Se ei vaikeuta lukemista, mutta tiettyjä lankoja ei oikein pysty yhdistämään toisiinsa ilman eräitä varsin myöhään paljastuvia asioita. Yllättävää kyllä, se ei haitannut. Vauhtia ja jännitystä piisaa ja mielenkiinto pysy yllä alusta loppuun. Välillä kirjaa oli jopa vaikea laskea käsistä. Olisi vain tehnyt mieli lukea eteenpäin. Sen verran väkivaltaista sisältöä kirjassa on, etten sitä ihan kaikkein heikkohermoisimmille lukijoille uskalla suositella. Muut, tarttukaa ihmeessä tähän kirjaan!

perjantai 4. elokuuta 2017

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Alkuteos: The Witches (1983)
Suomentaja: Sami Parkkinen
Kuvittaja: Quentin Blake
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 223
Kustantaja: Art House
ISBN: 978-951-884-094-0
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 37. Tuotantoon kuuluu yli 20 teosta (2: 3/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 11, 17, 21, 22, 23, 47 ja 50

*Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. OIKEAT NOIDAT eivät lentele ympäriinsä luudanvarsilla. Ne eivät edes pukeudu mustaa viittaan ja hatuntötteröön. Ne ovat KURJIA, VIEKKAITA ja ILJETTÄVIÄ olentoja, jotka pukeutuvat tavallisiksi herttaisiksi rouviksi. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maan päällä. Joten mistä voit tietää, kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva?

Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville, sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin LAPSIA ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken tarvittavan: se paljastaa hurjia salaisuuksia, kuvaa HIUKSIANOSTATTAVIA KAUHUJA ja esittelee todellisen sankarin - vanhan viisaan isoäidin - ja kaameamman joukon ilkeitä, kammottavia ja vastenmielisiä noitia kuin voit kuvitella.*



Vauhdikas ja huumorilla sävytetty teos, joka ei ota arkea liian vakavasti. Jännittäviä tapahtumia ja hyödyllisiä vinkkejä oikeiden noitien tunnistamiseen on tarjolla. Kirjan sankareilla on ihailtavan positiiviset asenteet elämään ja sen mukanaan tuomiin yllätyksiin. Tätä lukiessa viihtyy ja lopussa jää pohtimaan ja toivomaan jatkoa. Kuvitus ei kuitenkaan minuun itseeni oikein iskenyt. Lapsiin varmaan puree paremmin.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

R. A. Salvatore: Äänetön veitsi

Alkuteos: The Silent Blade (1998)
Suomentaja: Kari Tikkunen
Ilmestymisaika: 2000 (ko.painos)
Sivumäärä: 397
Kustantaja: Jalava
ISBN: 951-887-198-1
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Pimeyden polut -trilogia #1 / Forgotten Realms
Peukku: q^^
Huom: Lue Drowin perintö -tetralogian jälkeen
Lukuhaaste 2017: 31. Fantasiakirja (2: 2/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 20, 21, 23, 37, 39 ja 47

*Wulfgar on palannut Syvyyksistä tavattuaan siellä vihollisia, joita ei edes ihmeellinen moukari Aegis-gang, pysty tuhoamaan. Hän ei kuitenkaan jää paikalleen, vaan lähtee Drizzt Do’Urdenin, Catti-brien, Bruenorin ja Regisin kanssa pitkälle matkalle tuhotakseen pahan taikaesineen, Crenshinibonin. Ystävykset joutuvat kuitenkin huomaamaan, että kaikki ei ole kuten ennen. Mahtava barbaari Wulfgar joutuu taistelemaan omia sisäisiä demoneitaan vastaan…

Samaan aikaan maineikas salamurhaaja Artemis Entreri palaa monien vuosien jälkeen vanhaan kotiinsa Calimportiin. Uumenenalassa vietetyt vuodet ja ratkaisemattomat taistelut Drizzt Do’Urdenin kanssa ovat vaikuttaneet salamurhaajaan syvästi. Hän ei kuitenkaan ehdi mietiskelemään tätä, sillä hän joutuu heti juonittelujen keskelle.*



Tämä kirja seikkailee seuraillen tapahtumia kolmelta eri taholta. Toisaalla seurataan Drizztin, Bruenorin, Regisin ja Catti-brien matkaa kohti Korkealentoista Henkeä, jonne ystävysten on tarkoitus viedä ilkeä kristallisauva. Sauva, joka omalta osaltaan ja omalla tahdollaan aiheuttaa kumppanuksille vaaroja matkalla. Toisaalla taas seurataan tovereistaan eronnutta Wulfgaria, jota mielen sisäiset demonit piinaavat voimakkaasti. Kolmantena päästään tutkailemaan salamurhaaja Artemis Entrerin paluuta vanhaan kotikaupunkiinsa.

Näistä kolmesta maailmasta seuraan itse kaikkein mieluiten ehkä Entrerin maailmaa. Salamurhaaja kehittyy koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi persoonana ja lisäksi hänen ympärillään pyörii joukko kiintoisia drow-hahmoja: Jarlaxle, Kimmuriel ja uusi tuttavuus Rai’gy. Näissä tyypeissä riittää seurattavaa!

Entrerin ympärillä pyörivien juonittelujen jälkeen pidän eniten luonnollisesti Drizztin ja tämän toverien matkasta. Siellä on aina jännitystä ja hienoja taisteluita. Joskin edelleen hieman kummeksun ja tunnen väkinäiseksi Drizztin ja Catti-brien väliset tunteet… Ehkä ne joskus kehittyvät?

Kaikkein vähiten nautin pätkistä, jotka koskevat pohjalle joutunutta barbaaria. Wulfgar ei ole koskaan kuulunut hahmoista suosikkeihini. Ja tämä ajaa häntä vielä enemmän syvälle ja kauas ihannehahmosta. Tässä kirjassa mies nimittäin on itsekäs, kylmä, tyly, ilkeä, väkivaltainen ja lopussa vielä sortuu alkoholiin. En pitänyt kiiltokuvamaiseksi tehdystä sankarista, enkä pidä tästä rappiolle ajautuneesta antisankaristakaan. Onneksi koko kirja ei ole pelkkää Wulfgarin kurjuudella mässäilyä. Muuten se olisi jo aika raskasta.

Pimeyden polut -trilogian avaus tuntuu aavistuksen syvemmältä fantasialta verrattuna aikaisempiin. Vaikka hahmot ja heidän välisensä suhteet kehittyvät vieläkin, on juoni tummasävyisempi ja lähempänä ihmisten omaa maailmaa. Magia ja villit taistelut antavat yhä vastauksia moniin ongelmiin, mutta nyt päähenkilöillä on myös inhimillisempiä ongelmia, jotka myös menevät heissä syvemmälle.

Tarjolla siis oikein luettavaa fantasiaa, joka jättää odottamaan mihinkähän suuntaan trilogian kaksi muuta kirjaa kuljettavatkaan tätä sarjaa ja joukkoa sankareita.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Alkuteos: A God in Every Stone (2014)
Suomentaja: Raimo Salminen
Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)
Sivumäärä: 384
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9630-5
Muoto: Sid
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta (2: 1/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 5, 6, 12, 15, 20, 23, 34, 39, 40, 47

*Vivian Rose Spencer, nuori englantilaisnainen, haluaa osoittaa kykynsä arkeologina. Ensimmäisen maailmansodan alkumetreillä hän joutuu kuitenkin tasapainoilemaan velvollisuuksien ja intohimojen välillä: hoivatako haavoittuneita sotilaita vai murenevia patsaita? Vivian jättää Englannin ja lähtee yksin matkalle Aasiaan. Junamatkalla Peshawariin hän tapaa pataani Qayyum Gulin.

Qayyum on menettänyt silmänsä taisteltuaan länsirintamalla Ypresissä Britannian lipun alla - maan, jossa ei ole koskaan edes käynyt. Qayyum opettaa kotona Peshawarissa pikkuveljelleen Najibille, etteivät englantilaiset tosiasiassa ole heidän ystäviään. Samaan aikaan Najib lumoutuu Vivianin opastuksella muinaishistoriasta ja maasta jalkojensa alla. Vuosien päästä taistelu Intian vapaudesta, kadonnut muinaismuisto ja muuan vihreäsilmäinen nainen kietovat heidän kohtalonsa jälleen arvaamattomalla tavalla yhteen.

Jumala joka kivessä kuljettaa lukijaa Aasiasta Eurooppaan ja takaisin, halki aikojen, suoraan kaatuneiden imperiumien sydämeen. Se muistuttaa siitä, kuinka jokaisella on paikkansa historian kaaoksessa ja ettei katoaminen merkitse unohtumista.*



Jumala joka kivessä on monitasoinen kertomus, jossa tapahtumat ja todellisuus paljastuvat useamman kertojan kautta ja vähitellen. Siinä missä ensin ihmetellään joitain tapahtumia toisen kertojan kannalta, paljastaa pian seuraava sen, miten asiat ovatkaan menneet. Näin ollen lukijan ei kannata tuudittautua siihen ajatukseen, että jokin asia on varmasti juuri kuten hänelle on kerrottu. Todellisuus voi vielä muuttua.

Shamsien kerronta on polveilevaa ja värikästä. Sen lämminhenkisyys ottaa omakseen ja luo piirin, jonka sisälle on helppo uppoutua. Historiallisia tapahtumia on käytetty taidokkaasti hyväksi, muttei mitenkään vakavalla otteella. Vaikka osa tapahtumista on kauheita, jopa julmia, on ne kuvattu hyvin. Julmuuksilla ei mässäillä, ne ovat vain osa elämää, tapahtunutta. Osa historiaa.

Kaunis ja koskettava tarina menneisyydestä, joka pyrkii tavoittamaan nykypäivän. Tarina siitä, miten valinnat vaikuttavat elämään ja voivat muokata tulevaisuudesta aivan toisenlaisen kuin mitä olimme toivoneet.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Juhani Aho: Panu

Alkuteos: Panu (1897)
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 302
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-375-5
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: saatavana ilmaiseksi Elisa Kirja -palvelusta
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 5, 6, 8, 12, 20, 26, 34, 35, 39, 44 ja 47

*Ahon historiallinen suurromaani pakanallisesta lahkojohtajasta ja tämän taistelusta kristinuskoa vastaan.*

En ihmettele miksei Panu ole saanut suurta huomiota Ahon tuotannossa. Se on laaja ja vaikuttavat teos, mutta moneen muuhun verrattuna raskasta luettavaa. Tapahtumia seurataan monen eri henkilön kantilta, ja joskus tapahtumien aikajärjestys saattaa hivenen sotkeutua. Tämä yhdistettynä vanhahtavaan ja minusta hivenen kapulamaiseen kieleen on omiaan tekemään teoksesta hidasta luettavaa. Oman aikansa ja sen ongelmien kuvaajana teos on kuitenkin mielenkiintoinen, joten jos jaksaa lueskella hitaasti ja ajatuksella, kannattaa antaa mahdollisuus.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Aleksis Kivi: Nummisuutarit

Alkuteos: Nummisuutarit : komedia viidessä näytöksessä (1864)
Ilmestymisaika: 1999 (ko.painos)
Sivumäärä: 146
Kustantaja: SKS
ISBN: 951-746-128-3
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 3. Suomalainen klassikkokirja (50/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 5, 6, 8, 25, 32, 34, 38, 47

*Nummisuutarit on vakava komedia, jota kantaa vankka, vaikka suhteikas - huvittunutkin - usko maailman perimmäiseen oikeudenmukaisuuteen. Se on komeasti rakennettu ja ehjä siitä huolimatta, että juoni polveilee ja poukkoilee petoksesta, kokkapuheesta, kinasta ja sekaannuksesta toiseen. Se on väkivaltainen komedia, siinä on paljon rähinää ja tappelua, mitä voi pitää myös antiikin perintönä, niin kuin Aarne Kinnunen esipuheessaan toteaa. Eikä se “ole yksin tilannekomedia eikä juonikomedia, mutta ei myöskään pelkästään luonteen ominaisuuksille rakennettu”. Sen riemukas huumori ei kätke riipaisevia, kipeitä sävyjä: valo luo varjon. Se on perisuomalainen komedia: elävän ja henkilöt elävöittävän vuoropuhelun lomitse siinä näkyy ja tuoksuu suomalainen maisema.Se on suomalainen komedia myös siinä suhteessa, että sen sanomukset ja tapahtumat ovat tulleet osaksi koko kansan sielunsisintä, harjastukkaisesta Eskosta alkaen sen monet henkilöt kansallisiksi perustyypeiksi.*



Hyvin on Kivi onnistunut pitämään näytelmän koossa, vaikka tapahtumat ja henkilöhahmot polveilevat sinne ja tänne. Teksti on sen verran kepeää, että lukijan kiinnostus pysyy yllä, olkoonkin, että useampaa henkilöä itse aloin miltei inhoamaan lukiessa. Eivätkä tuon “inhon” piiriin päätyneet vain kertomuksen “roistot”, vaan myös nämä “paremmat” ihmiset. Ehkä lopussa pyrittiin liikaa saamaan aikaan kaikille enemmän tai vähemmän onnellinen loppu. Hauska ja viihdyttävä näytelmä Nummisuutarit kuitenkin on. Ei ihme, että se on saanut mukaelmia myös sarjakuvan maailmaan.