keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Alkuteos: ilmestyneet erillään 1894-1927
Toimittaja: Markku Sadelehto
Suomentaja: Matti Rosvall
Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)
Sivumäärä: 301
Kustantaja: Jalava
ISBN: 978-951-887-512-6
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 14. Valittu takakannen perusteella (38/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 18, 20, 23, 34, 47 ja 50

*Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).

Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.

Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Arthur Machen, Walter de la Mare ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan.

Markku Sadelehto on pitkän linjan kauhukirjallisuuden asiantuntija ja toimittaja, jota yhdistää Lovecraftiin mekanistiseksi materiaslismiksi nimitetty elämänfilosofia. Sadelehto pitää Wendigoa parhaana toimittamistaan kymmenistä antologioista.*



Tämä on aikamoinen paketti erilaisia kauhukertomuksia vanhoilta mestareilta. Osa on kiinnostavia ja mukaansa tempaavia, osa hidastempoisempia ja pohdiskelevampia. Uskon, että klassisen kauhun ystäville tämä antologia on mieleen ja saattaapa se saada uudenkin lukijan kiinnostumaan genrestä. Suosittelen kuitenkin, että kannattaa lukea yksi tarina kerrallaan ja jättää asia sitten hautumaan hetkeksi. Yhteen soittoon luettuna nämä vanhat kauhukertomukset saattavat käydä hankaliksi.


Algernon Blackwood: Wendigo (The Wendigo, 1910)
Minusta Wendigo ei ollut mitenkään uskomattoman pelottava tai kauhistuttava. Sen pikemminkin onnistui aiheuttaa vain kylmiä väreitä ja kalseutta. Tunnelmaa kertomus rakentaa kuvailemalla tarkkaan ja elävästi pohjoista luontoa, jossa ihminen on auttamatta yksin ja niin kovin pieni. Myös epävarmuus siitä, mitä oikeasti on tapahtumassa nostattaa karvoja pystyyn. Osa nimittäin tietää mistä on kyse, mutta tapahtumia seurataan eniten tietämättömien kannalta, ja se on ratkaisevaa. Huhupuhe sieltä, luulo täältä… Ei ihme jos alkaa kuvittelemaan mitä sattuu. Itseäni hieman häiritsi moinen salaperäisyys, sillä edes lopussa Wendigon legendaa ei kunnolla avata lukijalle. Minä ainakin olisin halunnut kuulla reilusti enemmän tästä tuulidemonista.

L. P. Hartley: Vieras maan äärestä (A Visitor from Down Under, 1924)
Tämän tarinan tapahtumukset sijoittuvat keskelle Lontoota. Tunnelma luodaankin muistoilla ja viittauksilla, tahattoman oloisilla kommenteilla, jotka voi tulkita monitahoisesti. Päähenkilön salaperäinen ja mystinen elämä on omiaan herättämään ajatuksia ja kummastuksia. Tekstin tyyliltään tämä on myös kevyempi ja helppolukuisempi kuin Wendigo.

John Buchan: Vihreä villieläin (The Green Wildebeest, 1927)
Buchan rakentaa kertomuksensa “villeimpään Afrikkaan”. Mies kertoo kokemuksistaan ja siitä, mitä hänen toverilleen tapahtui. Näin miltei silminnäkijänä, mutta ei silti ihan, on kertojaa pakko uskoa vaikka kerrottu onkin jotain uskomatonta. Kauhun elementit tulevat siitä, ettei valkoinen mies voi mitenkään (muka) ymmärtää alkuperäisväestön tapoja tai villiä luontoa. Että siellä on aina jotain pelottavaa ja vaarallista liikkeellä. Joskus jotain sellaista, mitä ei voi mitenkään pysäyttää sen kerran päästyä irti… Mukavasti kirjoitettu pätkä.

E. F. Benson: Hornansarvi (The Horror-Horn, 1923)
Jälleen talvinen ja pelottava luonto on osana kertomusta. Lumiset vuoristot ovat kyllä kieltämättä varsin tehokkaita ympäristöjä ylläpitämään pelottavia ja kiehtovia uskomuksia. Etenkin noihin aikoihin kun Lumimiehistä yms. Vielä keskusteltiin aktiivisesti ja osa korkeimmista huipuista oli vielä valloittamatta… Mitä kaikkea vuoret voivatkaan kätkeä sisäänsä? Mitä ne piilottelevat? Ja miten käy, kun ihmiset tietämättömyyttään menevät sohaisemaan tikulla jonkun pesää? Kieltämättä varsin näppärää pohdintaa mukavan tarinan merkeissä.

Walter de la Mare: Erakko (A Recluse, 1927)
Tämä kertomus on jälleen muistelu sattumuksista, jotka tapahtuivat aikaisemmin. Näyttämönä toimi iso, mutta miltei tyhjä talo, jossa vain sen yksinäinen isäntä enää kaipaili seuraa… Tunnelma rakennetaan suuren talon tyhjyydellä ja sen omistajan erikoisuudella. Tällä kun on varsin mielenkiintoiset puheenaiheet ja tavat ilmaista itseään. Ilmassa on pieniä hienovaraisia vihjeitä, aavistuksia siitä mitä on tapahtunut ja mitä voi tapahtua. Kiintoisaa kerrontaa ja odotusta luvassa.

M. P. Shiel: Xélucha (1896)
Tämä on hyvin lyhyt novelli ja se on kirjoitettu melko kiihkeään sävyyn. Teksti onkin voimakkaan intensiivistä, kaikki tuntuu tapahtuvan hetkessä. Tämä kiihkeys onkin osa tämän tekstin voimaa. Minusta tämä novelli oli kuitenkin sekava ja jokseenkin hämärä. Lyhyys esti tekstiä avautumasta kokonaan ja kunnolla ja kertojan usein epämääräisiksi jäävät viittaukset ja vihjeet lienevät osa tyylikeinoja. Kieltämättä erikoinen novelli, jossa on aika erikoiset keskustelunaiheet...

Montague R. James: Apotti Thomasin aarre ( The Treasure of Abbot Thomas, 1904)
Pidin kovasti tästä “aarteenmetsästyksestä”. Tarina on kerrottu hienosti ja kieli on elävää ja sujuvaa. Sitä lukee mielellään. Tunnelma rakennetaan hyvin. Alkuun herätellään mielenkiintoa, ja tapahtumiin täysin ulkopuolinen kertoja selittää tilannetta. Hän vihjailee, muttei aina paljasta kaikkea kuulemaansa suoraan. Ja itse tarina sitten. Se alkaa palasista, vihjeistä ja laittaa lukijan pohtimaan mitä ja miksi. Vasta vähitellen koko sattumusten kirjo paljastuu lukijalle samaa tahtia kuin tarinan sankarillekin. Joskus jälkikäteen kuuleminen on jännittävämpää vaikkei siitä huolimatta voi pohtia, mitä olisikaan voinut tapahtua, jos jokin olisi mennyt vikaan.

Arthur Machen: Suuri Jumala Pan (The Great God Pan, 1894)
Tätä tapausta seurataan useammankin kertojan kautta. Herra Clarke aloittaa tarinan, mutta varsin pian päästään tarkkailemaan tapahtumia aivan toisin ja asioista mitään tietämättömin silmin. On jännittävää seurata, miten tapahtumat punoutuvat yhteen ja pohtia, mistä oikein onkaan kyse. Helppoa se ei nimittäin ole lukijallekaan, joka sentään tietää miltei kaiken. Se onkin sitten eri asia, ymmärtääkö lukija mitään siitä, mitä herrat oikein ovat päättäneet tehdä ja tekevätkin… Kiehtova, mystinen ja tietyllä tapaa selkäpiitä kihelmöivä monipolvinen kertomus, joka jättää pohtimaan sitä, kannattaako tieteen sittenkään aina kehittyä.

Hanns Heinz Ewers: Hämähäkki (Die Spinne, 1908)
Tämä tarina on kerrottu osittain ulkopuoliselta kantilta ja osittain taas päiväkirja merkinnöin. Yhdistelmä toimii ja pitää mielenkiintoa yllä. Tapaus on kiintoista ja erikoinen murhaselvitys, joka kieltämättä saa pohtimaan mitä kaikkea voikaan ikkunan takaa katsellessa nähdä… Kertomuksen nimi on jännittävän vihjaileva, ja sai ainakin minut pohtimaan monia erilaisia vaihtoehtoja tapauksen ratkaisuksi ja lopuksi. Mikähän, jos mikään niistä, on lähellä totuutta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti